Road trip -reissuja on varmasti tehnyt jokainen jossain vaiheessa, ainakin jonkinlaisia ja jonkun pituisia. Niin minäkin mutta yhtä asiaa en ollut kuitenkaan aiemmin tehnyt. En ollut koskaan aiemmin tehnyt sellaista road trippiä, joka olisi tehty siitä saatavan videon mukaan.
Olen koeajanut ja kirjoittanut autoista blogeihin ja sivustoille jo vuodesta 2011 lähtien ja onpa muutama artikkelini julkaistu jopa Valitut Palat -lehdessäkin. Kuulun myös Auto- ja liikennetoimittajat -nimiseen yhdistykseen muiden autotoimittajien tapaan mutta yleensä minun on silti vaikea mieltää itseäni oikeaksi autotoimittajaksi. En oikeastaan tiennyt mikä olen, ennen kuin tänä keväänä. Olen sisällöntuottaja, kiitos PING Helsinki -tapahtuman. Siihen rooliin osaan itsenikin kategorioida ja se on sopivan avoin uusille jutuille ja mahdollisuuksille.
Saan tuon toimintani johdosta usein mahdollisuuksia koeajaa maahantuojien uusia automalleja. Näistä sitten kirjoitan artikkelin valokuvineen ja mieluiten myös videon kanssa. Road trip -videon tekeminen on kuitenkin ihan eri asia kun videolle höpöttäminen auton ominaisuuksista tai sen ohi ajamisen kuvaus. Olin nähnyt YouTubesta ja Vimeosta joitakin toteutuksia ja halusin testata mihin itse pystyisin. Ennen ihan oikeaa road trip:iä piti kuitenkin harjoitella, joten keksimme ystäväni Markon kanssa tehdä testin vuoksi päivän mittaisen reissun Turusta käsin. Siinä kohtaa en tosin vielä tiennyt, että siitä tulisi samalla lähtölaukaus koko Scenic Road Hunters -idealle.
Kuten tulevistakin artikkeleistani tulette huomaamaan, en ole ihan niitä kaikkein kovimpia etukäteen suunnittelijoita. Samoin oli tässä ensimmäisessäkin sillä olin google mapsin kautta katsonut reitin valmiiksi ainoastaan Turusta Huittisiin asti. Se mitä reittiä sitten takaisin päin tultaisiin, piti suunnitella lennossa. Reissuun sopivan testiauton olin kyllä varannut etukäteen. Autona toimi Volkswagen Amarok Canyon eli eurooppalaisittain melko isokokoinen lava-auto. Tämä auto soveltuu oikeastaan tielle kuin tielle ja myös ilman tietä, joten reitillä olevien teiden laadusta tai koosta ei tarvinnut onneksi olla yhtään huolissaan.
Oli lauantai 22. päivä maaliskuuta 2014 ja herätyskello herätti minut 05:30. Pakkasin tavarani, söin pienen aamiaisen ja ajoin Turkuun hakemaan Markoa. Hänen taloyhtiönsä parkkipaikka oli aivan täynnä, joten ajoin sitten viereiselle niitylle. Kuten jo mainitsinkin, ei etukäteissuunnitelma ollut kovinkaan tarkka. Meiltä puuttui sellainenkin asia kuin lähtöpaikka. Ok, oltiinhan me periaatteessa jo lähdetty mutta nyt olimme tekemässä videota ja sitä varten piti saada jokin oikea lähtöpiste.
Siinä autossa istuskellessamme teimme pikaisen päätöksen aloittaa matkamme videointi Ruissalosta. Tämä kapea niemi, jonka vierustaa Ruotsinlaivat lipuvat ja jolla kasvaa todella isoja ja vanhoja tammia, sopisi tuohon tarkoitukseen oikein mainiosti. Tarkempi paikka oli Kansanpuisto, jonka taas kaikki Ruisrockissa käyneet tietävät oikein hyvin. Näyttelimme jonkinlaisen alkuosuuden videolle ja harmittelimme, ettei meillä ollut aikaa odotella laivojen lähtemistä. Ne olisivat sopineet niin hyvin taustalle.
Tästä alkoi sitten varsinainen road trip. Ensimmäinen kohde oli kahvila, sillä en ollut ehtinyt juomaan aamukahvia ollenkaan. Kello oli tässä kohtaa edelleen aika vähän, joten mikään kahvila ei ollut vielä auki. Kiersimme Raision kautta ja päädyimme Turun Orikedolla olevalle huoltoasemalle (auki 24h). Siellä kahvia ja donitsi nassuun ja samalla suunnittelimme reissua hieman tarkemmin.
Reittisuunnitelmasta tuli jokseenkin seuraavanlainen:
Aamupalaverin loputtua, oli seuraavaksi tarkoitus suunnata pieniä teitä kohti Kurjenrahkan luonnonpuistoa. Turusta ulos pääseminen vain tuntui olevan todella hankalaa vaikkakin molemmat tiesimme paikat varsin hyvin. Teitä oli pistetty poikki ja kiertoteiden kautta huomasimme olevamme uuden vankilan (jonka rakensivat ohikulkutien viereen Kakolan tilalle) kautta takaisin saman huoltoaseman vieressä. Siinä kohtaa heitimme pikkutie-haaveet hetkeksi nurkkaan ja ajoimme ohikulkutietä Ruskontielle ja sitä pitkin aina Vahdolle asti. Kesti siis puolitoista tuntia lähdöstä ennenkuin pääsimme edes pois Turusta. Hullua.
Vahdon jälkeen alkoivat pienet metsien läpi kulkevat hiekkatiet ja Amarok oli auto paikallaan. Keväisin hiekkatiet ovat talven routimisen ja traktorien jäljiltä aika pahassa kunnossa, joten millään urheiluautolla en olisi niitä halunnutkaan ajaa.
Saavuimme luonnonpuistoon ja teimme (todella lyhyen) kävelyn metsässä ennen eteenpäin jatkamista. Matkalla oli kaunista maaseutua ja mutkaisia hiekkateitä kunnes jossain vaiheessa ne muuttuivat mutkaiseksi asfalttitieksi ja saavuimme Yläneelle. Yläneeltä löysimme nätin puukirkon, jota piti käydä kuvaamassa.
Täältä jatkoimme Säkylän Pyhäjärvelle, jossa näytti olevan jääsurffauskisat menossa.
Sieltä jatkoimme Huittisiin, jossa vatsan murina sai meidät etsimään lounaspaikan. Olihan kellokin jo ehtinyt puolelle päivää. Marko söi kanakorin ja minä poronkäristystä muusin ja puolukkahillon kera. Oli muuten hyvää.
Lounaan jälkeen kuvasimme yhtä jokea ja sen jälkeen lähdimme ajamaan yhtä merkittyä maisematietä nimeltä Taikayöntie. Kevät ei ole ehkä kaikkein parasta aikaa ajaa sitä mutta välillä tielle osui ihan nättiä jokimaisemaa ja välillä mentiin pienempien kylien läpi. Tie vie Huittisista Urjalaan, jossa olikin reissumme seuraava pysähdys.
Pysähdyimme Nuutajärvelle sen vanhalle lasitehtaan alueelle. Katselimme jonkin aikaa lasikoulun oppilaiden työskentelyä ja sen jälkeen vierailimme Tiffany-Lasi-Uskelinin pajalla ja myymälässä. Tiffany-lasi Uskelin on Tiffany -tekniikalla tehtyjen lasikoristeiden tekijä.
Ihmettelyn ja kahvin jälkeen jatkoimme matkaa pieniä ja mutkaisia sorateitä pitkin, jotka joskus olivat olleet myös Jyväskylän Suurajojen (nykyään Neste Rally Finland) pikataipaleita. Olikin sellaista syheröä, että siinä on kuskeilla ollut tekemistä painaa nasta laudassa ja yrittää pysyä puiden välissä.
Ennen pitkää saavuimme vanhalle Matkun sahalle, joka nykyään näyttää niin ränsistyneeltä, että siihen oli aivan pakko pysähtyä ottamaan valokuvia. Talo näytti kyllä siltä, ettei sinne parane kovin pimeällä mennä. Kuva pääsi tämän jutun otsikkokuvaksi.
Reittimme jatkui läpi Humppilan aina Jokioisille saakka. Siellä näimme vanhan näköisen kellotornin, jonka vieressä olevasta kyltistä luimme siihen liittyvän tarinan.
Ilmeisesti tuo kello oli jostain syystä naapurikylässä ja tämän kylän asukkaat menivät vierailulle ja juottivat siellä olevat venäläiset aivan ympärikänniin. Tilaisuuden koittaessa he sitten lastasivat koko kellon kärryihin ja polttivat sen mitä jäi. Venäläiset luulivat kaiken palaneen poroksi mutta kello tuotiin Jokioisiin ja siellä se toimii edelleen.
Matkamme jatkui kohti Ypäjää. Ypäjä on kunta, jossa on oppilaitos hevostenhoitajille, ratsastajille ja kasvattajille. Juuri muuta tässä kunnassa ei sitten taidakaan olla. Meitä kiinnosti hevosten sijaan enemmän hevosvoimat ja maisemat, joten jatkoimme pysähtymättä eteenpäin.
Matkamme alkoi olla loppusuoralla ja viimeinen pysähdyksemme oli pieni valokuvaushetki Loimaalla auringonlaskun aikaan suurten viljasiilojen vieressä. Reissumme kesti kaiken kaikkiaan noin 12 tuntia. Kilometrejä kertyi kolmisensataa mikä ei tuntimäärään suhteutettuna ole paljon mutta tarkoitti lähinnä sitä, että aikaa meni kuvauksiin ja maisemien katsomiseen. Reissun päätarkoitus oli kuitenkin saavutettu eli olimme saaneet kokemusta road trip:ien kuvaamisesta.
Toivottavasti jaksoitte lukea tämän tarinan. Nyt on vuorossa se reissusta kuvattu video, jonka jotkut elementit ovat sellaisia, joita toivoisin saavani jatkossa muihinkin videoihini. Otan mielelläni vastaan ajatuksia ja kommentteja videosta, jutusta ja miksei ajetusta reitistäkin.
